Kissakirjasuositukset jatkuvat! Tällä kertaa niitä tarjoaa kissa- ja kirjabloggari, kissa kainalossa päivittäin lueskeleva Jenni Saarilahti.




Doris Lessing: Kissoista (On Cats, 1967). Suom. Kristiina Rikman. 207 s. Otava, 2009.

Doris Lessingin Kissoista on pieni mutta monipuolinen kirja. Se on lessingmäisen hyvää ja laadukasta kaunokirjallisuutta, tarjoaa kurkistuksen kirjailijan elämään eri ajanjaksoina ja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta ja kunnioituksesta kissoja kohtaan.

Kirjassa on hurjia ja julmiakin kohtia. Etenkin kirjan alussa olevat kertomukset afrikkalaisista koti- ja villikissoista ovat osin puistattavia, mutta kissamuistelmat kesyyntyvät kirjan myötä. Nykylukija saattaa ihmetellä joitakin kissanhoidollisia seikkoja, mutta päällimmäiseksi muistikuvaksi kirjasta jäävät kissojen persoonat ja se, miten tärkeitä kissat ovat Lessingille. Hän kuvaa mainiosti muun muassa kahden naaraaan, mustan ja harmaan, keskinäistä kilpailua ja etenkin niiden kissamaisen itsetyytyväisiä olemuksia. Lessingin koti oli aina avoin pulassa olevalle kissalle.

Olen kuvannut tätä teosta kirjablogissani näin: Teos oli kaunis, hauska, hienovireinen, koskettava ja paikoin julma, vähän kuin kissatkin.

James Herriot: Elämäni kissat. (Cat Stories). Suom. Aarne T. K. Lahtinen ja Heidi Järvenpää. 173 s. Otava, 1995 (kertomukset vuosilta 1972–1992, koottu Herriotin eri teoksista)

 

Kun kirja alkaa näin, se ei voi kuin viehättää kissaihmislukijaa: "Kissat ovat aina näytelleet tärkeää osaa elämässäni."

 

James Herriotin omaelämäkerralliset teokset ovat luultavasti maailman rentouttavinta luettavaa: sympaattisia ja koskettavia eläinkuvauksia ja kiinnostavaa ajankuvaa, lämmintä huumoria. Kissakirjakokoelmani yksi aarre onkin Herriotin kissakertomusten kokoelma, jota etsin kauan antikvariaateista. 

 

Herriot kertoo omista kissoistaan ja niistä, joita hän on eläinlääkärin työssään auttanut ja kohdannut. Muistelmat hymyilyttävät ja aivan naurattavatkin, liikuttavat ja itkettävät - koskettavat kuten aidot eläintarinat aina. Kissanmielistä lukijaa ilahduttaa kirjan alun tieto, jonka mukaan Herriot kertoo olevansa nimenomaan kissaihminen ja valitsi työn eläinten parissa nimenomaan kissojen ansiosta. "Pidin niiden (kissojen) synnynnäisestä arvokkuudesta ja nirsoudesta ja niiden taidosta osoittaa kiintymystään niin monin tavoin", Herriot kirjoittaa eikä kahden kissan omistaja voi kuin nyökytellä.

 

Doreen Tovey: Pienet siniset kissantassut (Cats in the Belfry, 1957). Suom. Tuula Saarikoski. 189 s. Tammi, 1995.

 

Ja jälleen matkataan ajassa taaksepäin brittiläiseen maalaiskylän leppoisaan tunnelmaan ja mukavien, osuvien kissamuisteluiden pariin!

 

Aiemmista kirjoista poiketen Doreen Toveyn teos ei kerro koko elämän mittaisesta kissaihmisyydestä, vaan kissaihmiseksi kasvamisesta yhdessä kirjailijan ensimmäisen siamilaiskissaj Sugin ja myöhemmin tämän pentujen kanssa. 

 

Tuo matka on täynnä vauhtia, kommelluksia ja myös sydäntä liikuttavia tapahtumia. Doreen Toveyn ja hänen miehensä kissat ovat juuri niin aktiivisia ja kekseliäitä tapauksia kuin itämaisista kissoista voi odottaakin - vai miten muuten selittyisi esimerkiksi se, että kissa karkailee ohikulkevien hevosten perään, koska haluaa askeltaa niiden vierellä kuin olisi hevonen itsekin? Hulvattomien muistelmien pääosassa ovat aina vauhdikkaat siamilaiset, mutta kirja kertoo myös naapuruston muista kissoista ja eläimistä. Thaimaalaiskissojen omistajana olin sekä vaikuttunut että hieman kauhistunutkin kirjaa lukiessani. Kissoille mikään ei ole mahdotonta, ainakaan siamilaisille!

 

 

 

TEKSTI JA KUVAT:
Jenni Saarilahti


Ps.
Ja lisää kissakirjasuosituksia? Ensimmäisen osan suositukset voit lukea  täältä. 

 

Sinulla ei ole oikeutta kommentointiin.