Kissa katsoo minua luottavaisesti suurilla, vihreillä, maailman kauneimmilla silmillään. Se tietää: tuo ihminen on minun.

Minusta tuli kissanomistaja yllättäen, kun sukulaisen kissapoika saapui yöksi hoitoon. Yhdestä yöstä tuli viisi, ja sitten kuulimme, että kissa etsi uutta kotia. Kului muutama kuukausi ja halusimme luoksemme sen velipuolenkin, toisen suurisydämisen silkkiturkin. Nyt on vaikea ajatella, ettei minulla ole ollut aina kissaa. Nyt olen kissaihminen aina ja kaikkialla.

 

 

 

Aiemmin en hätkähtänyt julkisissa kulkuvälineissä jokaista vauvan naukaisua: jossain on kissa!  Yleensä ei ole. Kerran oli, ja seurasin sitä metrovaunuun. Asettauduin sitä vastapäätä ja puhuin sen emännän kanssa niin paljon kissajuttuja kuin vain kaksi ihmistä voi Sörnäisten ja Kampin välillä.

 

Kaupungilla liikkuessani tarkkailen lasitettuja parvekkeita. Ennen vakoilin sisustusratkaisuja, mutta nyt oleellisempaa on, näkyykö kissojen kiipeilytolppia. Jos näkyy ja jos on aikaa, tunnustan jääväni hetkeksi odottamaan, tulisiko kissakin näkyviin.

 

Jos tulee, juttelen sille. Puheliaat kissamme ovat saaneet minut uskomaan, että kaikki eläimet ovat sosiaalisia ja pitävät siitä, että ihmiset puhuvat niille. Automaattisesti käynnistyvä höpötykseni on suututtanut oravan ja pelästyttänyt lehmälauman, ainakin.

 

Kissamme ovat tehneet minusta myös kotikissan. Jos saisin päättää, olisin aina kotona ja leikkisin, silittäisin, ihailisin. Kun työpäivä venähtää, surkuttelen, miten kissat pärjäävät yksin kotona. Onneksi ne pärjäävät ilman minua paremmin kuin minä ilman niitä. 

  

 

 

 

Kissaihmisyys on muuttanut minua silti eniten tunteen tasolla.

 

Olen aina välittänyt luonnosta ja eläimistä, mutten ole todella tajunnut, millainen kumppani kotieläin on. Nyt kun ymmärrän, olen huolissani kaikista maailman eläimistä. Minua suututtavat välinpitämättömät lemmikinomistajat ja myös ne ihmiset, jotka pitävät kissoja epäluotettavina erakkoina. Kissa on itsenäinen, kyllä, mutta se on myös leikkisä ja kekseliäs kaveri ja mitä parhain ystävä. Se on ihailtava otus, se on - kissa.

 

Koska kissat ovat niin kiinnostavia, olen alkanut kerätä kissaelämäkertoja. En kuitenkaan voi lukea niitä usein, koska ne liikuttavat minua liikaa silloinkin, kun tarina ei pääty lemmikin menehtymiseen. Onneksi etenkin toinen kissamme on hyvin empaattinen eikä hermostu, jos likistän sitä ja pyyhin kyyneleeni sen turkkiin, kun luen kirjaa Suomen vanhimmasta kissasta tai vaikka katson televiosta, miten kissaa hoidetaan sairaalassa.

 

Kissoillamme riittää kärsivällisyyttä outoakin käytöstäni kohtaan, koska ne ymmärtävät, että olen vain niitä varten. Oli aamu, päivä tai yö, kissoillamme on aina oikeus tulla syliin, katsoa silmiin ja kehrätä: tuo ihminen on minun.

 

Tassun alla on hyvä olla.

 

 

 

 

teksti ja kuvat:

Jenni Saarilahti,

kahden koratkissan omistama ja Koko lailla kissamaisesti -kissablogin pitäjä

 

 

Kommentit