19. marraskuuta 2017
Kisumisu, Misuli

Nimeni on Pappa Verner, 11, kavereiden kesken ihan vain Pappa. Pääsin vihdoin eläkkeelle, kun eräs pariskunta haki minut puolentoista vuoden laitoshoitokierteen jälkeen kotiinsa. Tai siis kotiini.

En koskaan unohda sitä päivää, tuskin uusi mamini ja papinikaan. Se oli 28.5.2015. Istuin rähmäiset silmät siristäen viltin päällä löytöeläintalon ikkunalla, kun kuulin jonkun sanovan ”Onpa se söpö!”.

Puskin ujostellen kättä, joka tarjosi herkkuja ja rapsutti samalla korvan takaa. Nostin katseeni ja katsoin uutta mamiani silmiin ja aloin turisemaan ja hurisemaan – taisimme sillä hetkellä rakastua toisiimme. Tiesimme loppuelämän kestävän ystävyyden alkavan.


pappa verner


Olen viettänyt villejä vuosia pitkin Suomea. Minulta puuttuu toisesta korvasta pari palaa ja vasemman takatassun yksi varvas on mennyt murskaksi. Lisäksi silmäni vaativat hoitoa - minulla on meinaan kroonisesti kuivat silmät. Nämä kaksi ihmistä näkivät minussa täydellisen kissan vioistani huolimatta.

Uusi mamini putsaa silmiäni joka kolmas päivä kostutetulla vanulapulla. Sitä ennen hän pyyhkii sotkut pois silmäkulmistani. Sen jälkeen laitetaan superkosteuttavia tippoja ja aina lopuksi saan herkkunappuloita. Olen tottunut tähän toimenpiteeseen uudessa kodissani ja olen rauhassa paikoillani koko ajan. Mami aina sanoo, että olen hieno ja kiltti poika.

Niin juu! Uuteen laumaani kuuluu toinenkin eläkeläinen, 13-vuotias Vappu, joka on oman arvonsa tunteva leidi. Vappua on kiva välillä läpsiä tassulla pyllylle, mutta tämä prinsessa on välillä liian kova pala tälläiselle vanhalle kollille. Vapun lisäksi laumaani kuuluu uusi paras ystäväni Venla, joka on 7 -vuotias. Venlan kanssa on hauskaa painia ja saada hepuleita.


koko kolmikko: pappa verner, venla ja vappu


Olen Venlan avulla päässyt ulos kuorestani ja selättänyt pelkojani. Pelkäsin todella paljon esimerkiksi muovipusseja. Kun näin Venlan kävelevän muovipussin ylitse, opin, etteivät ne hyökkää kimppuuni. On se Venla muuten rohkea likka! 
 

pappa ja venla


Minulla oli alkuun paljon muitakin pelkoja ja jännitin todella paljon kaikkea. Imuri, tiskikone, pesukone, kuivausrumpu ja rockmusiikki pelottivat eniten, kunnes ymmärsin niiden olevan ihmisten tarvitsemia/haluamia laitteita ja juttuja.

Nykyään olen paljon rennompi kaveri ja tykkään makoilla lasitetulla parvekkeella perheeni kanssa auringossa. Tai no, makoilen kyllä mielelläni parvekkeella vaikka sataisikin. Tykkään myös todella paljon ulkoilla mamin kanssa valjaissa. Ollaan käyty monesti seikkailemassa, nurmikkoa syömässä ja lintuja pelottelemassa. Mamillani on lintukammo, joten minä toimin hyvin linnunpelättinä!

Tällaista on uusi elämäni uuden perheeni kanssa. Olen kyllä todella onnekas ja kiitollinen, kun sain uuden kodin näin vanhana ukkona. Kiitos myös Sinulle, joka pelastit minut kadulta ja veit löytöeläintaloon. Ilman sinua en olisi koskaan päätynyt tänne omaan kotiini.

Kehräyksin,
Pappa Verner



Heipä hei lukijat!

Aikaisempi kokemukseni kissoista oli aika karua ja olin enempi koiraihmisiä. Lapsena kuitenkin silittelin pihalla kulkevia kissoja ja menin kotiin kädet naarmuilla ja verillä, ja äitini putsasi ja laastareita laitteli. En silti koskaan vihannut tai inhonnut kissoja; en vain ehkä itsekään osannut aina oikein tilanteissa toimia.

Ystävälläni oli kaksi kissaa, mutta en voinut olla heillä kylässä koskaan pitkään, koska olin kissoille allerginen ja pahasti. Silmät vuotaen, kutisten, nenä vuotaen ja kutisten silti istuin kaverini sängyllä silittäen toista hänen kissoistaan.

Olen aina pitänyt eläimistä ja haaveenani on pienestä pitäen ollut, että voisin pelastaa kaikki maailman eläimet. Aloin jo lapsena kuljettaa pannattomia vapaana kulkevia kissoja lapsuudenkotini lähellä olevaan eläinlääkäriin. Sieltä ne sitten lähetettiin löytöeläintaloon. Pelkäsin aina, että löydän joku päivä kissan raadon tieltä, siksi kuljetin niitä turvaan.

Myöhästyin monesti koulusta ja kuuntelin opettajalta saarnaa, kun olin myöhässä. Koin kuitenkin tärkeäksi toimittaa elävän olennon jonnekin missä siitä pidetään kunnolla huolta.

Aikaa kului ja kasvoin isommaksi, kunnes teininä rupesin haaveilemaan omasta kissasta ihan kunnolla. Lopulta äitini myöntyi. Kissalady-urani alkoi, kun olin 15-vuotias ja Vappu saapui kotiimme 3-vuotiaana. Olen siitä lähtien ollut vannoutunut kissaihminen.

Muutin omaan kotiini 18-vuotiaana ja otin toisen kissan, Venlan, kun olin 19-vuotias. Venla on ainoa kissoistani, joka on tullut luokseni pentuna. Tämä tyttö oli täysin vahinkopentu eli omistaja ei ollut leikannut kissaa ja totta kai kiiman aikaan kissa sitten oli ikkunasta karannut ja paksuna kotiin palannut. Leikatkaa siis hyvät ihmiset kissojanne, jotta näiltä vahinkopennuilta vältyttäisiin! Osa näistäkin raukoista päätyy löytöeläintaloihin ympäri Suomen, jotka ovat jo muutenkin täynnä kotia odottavia.

Suosittelen muutenkin kissaa haluavalle henkilölle, että kävisi ensin löytöeläintaloista katsomassa. Sieltä varmasti löytyy jokaiselle juuri se oikea ystävä. Näin myös voi hyvin varmistaa, että kissalla on madotukset, rokotukset ynnä muut kohdillaan ja siru löytyy.

Kolmannen kissan ottaminen oli jo ollut pitkään mielessä. Etsimme mieheni kanssa sopivaa lisää laumaamme ja sitten löysin Papan. Ikä ja luonne sopivat aivan loistavasti kahden aikaisemman kissan kanssa hyvin yhteen, Vapullakin kun oli jo ikää 12 vuotta ja Venlakin oli jo 6-vuotias.

Pappa tuli meille reilu vuosi sitten, enkä ole hetkeäkään katunut eläkeläiskissan adoptointia. Onhan niillä omat vanhuudenvaivansa, mutta halu auttaa ja tieto ovat voimaa tässä asiassa.


vielä kerran pappa


Papallakin on toinen takajaloista viallinen murskana olevan varpaan takia, mutta pidän huolen, ettei herra hypi korkealta. Muuten tassun aristaminen alkaa. Laitoimme parvekkeelle hyllyt kissojen kiipeilyä varten, mutta ne on asennettu siten, etteivät matkat ole pitkiä - ei tarvitse vanhan rehkiä liikaa päästäkseen riehumaan yläilmoissa.

Pentukissojen juttuja en välttämättä halua käydä uudestaan läpi, koska olen tykästynyt näihin vanhempiin kissoihin koko sydämestäni. Vanhempaa kun katsoo silmiin, voi melkein nähdä missä tämä raasu on pyörinyt. Näkyy sellainen tietynlainen elämänviisaus, ja kiitollisuus paistaa silmistä kauas. Pentuja saa olla kokoajan vahtimassa ja opettamassa, että mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Se vaatii omat juttunsa, ja kulutan itse mielummin aikani vanhemman kotiuttamiseen.

Tajusin nyt isompana, ettei lapsuuden haaveeni kaikkien eläinten pelastamisesta ole mahdollista. Voin kuitenkin omalla toiminnallani pelastaa ja parantaa edes joidenkin eläinten elämää. Kuten Pappa Vernerin, jolle annan loppuelämän kodin, rakkautta ja huolenpitoa.

Suosittelen muillekin vanhemman kissan adoptointia. Näillä kavereilla on paljon näytettävää ja rakkautta jaettavana - ne vain tarvitsevat jonkun jolle näyttää ja jakaa. Sinä voisit olla se joku!

Terveisin,
Annina Lintunen



Lue täältä 10 kysymystä ja vastausta kissojen vanhuudesta. Vastaajana häärää Kissanhoidon käsikirjan kirjoittaja Päivi Ylikorpi.
Lukemisen arvoinen on myös Kissakulkurin ja Pojan tarinan uusin luku on onnellinen.
Ja entäs Aatun eli Paulin eli Aatun tarina. Tämän kissan kotiutuminen ei ole niitä kaikkein tavallisimpia kertomuksia. Lue Aatusta eli Paulista täältä.

 

Kommentit  
+2 # Erkki Haapaniemi 01.02.2017 09:32
Hieno tarina! Sympatisoin ennen kaikkea sen takia, kun Pappa on niin saman näköinen ja ikäinen kuin minua lähellä oleva Pekka. Ja silmäongelmatki n samat.
Vastaa | Ilmoita ylläpidolle
Lisää kommentti

Ota yhteyttä, kehrää tai sähise: Palautetta, kas tai suoraan sähköpostilla info(miuku)kissakas.fi
Copyright © Kissakas, ellei toisin mainita