14. joulukuuta 2018
Kolumbus
"Viltsu kuoli tänään, jäi itku ja ikävä. Älkää tutut soittako, en jaksa nyt tämän enempää."

Suru on suru, eikä sitä kissaryhmissä ja kissasivuilla tulisi mitenkään arvottaa. Kaikelle on paikkansa ja aikansa, mutta suruketjut eivät ole paikkoja miettiä, kuka on suruunsa oikeutetumpi. Ne eivät ole paikkoja puhua kissoja kohtaavista vaaroista, eikä mistään laista tai omista näkemyksistään, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.

On aivan käsittämätöntä, että aikuiset ihmiset alkavat arvostella surijaa ja lisäämään hänen tuskaansa haukkumisella ja arvostelemisella. Tällainen kirjoittelu osoittaa pelkästään henkilön oman tyhmyyden ja kyvyttömyyden empatiaan. Käsittämätöntä on myös, että ryhmien ja sivujen ylläpidon on pakko ottaa seurantaan suruketjuja ajattelemattomien aikuisten takia. Heidän täytyy olla valmiina torumaan kuin pahasia kakaroita.

S
urun käsittely ja vertaistuen hakeminen sekä saaminen on minulle todella lähellä sydäntä ja olen jauhanut siitä vuosia kissasivuilla. Useimmitenhan sosiaalisessa mediassa ihminen vain kertoo lemmikkinsä kuolleen. Ja joskus sen, miten kuolema tapahtui. Liian usein ei uskalleta kertoa, jos kuolemaan liittyy onnettomuus. Silloin leimautuu vastuuttomaksi omistajaksi. Ilman inhimillistämistäkin monet kokevat lemmikkinsä yhtä rakkaaksi kuin muutkin perheenjäsenensä ja surun menettämisestä yhtä musertavaksi.

Minusta hyvä suhtautumistapa lemmikkinsä menettäneen tukemiseen voisi olla jotain tällaista:


1.
Unohda syyt miksi/miten lemmikki kuoli. Kun kohtaat lemmikkiään surevan, älä arvota kuolemaa ja etenkin unohda ajatus säälin hakemisesta. Keskity ihmisen sillä hetkellä kokemaan suruun. Älä lähde jossittelemaan tai arvostelemaan yhtään mitään. Unohda siinä kohtaa olevasi ”viisaampi ja parempi” lemmikin omistaja.

2.
Meillä on erilaisia tapoja surra. Jollekin lohduksi riittää lämmin kosketus, joku haluaa olla yksin. Jos ihminen haluaa keskustella asiasta, anna hieman aikaasi keskustelulle, kuuntele ja tue. Näytä ymmärtäväsi, miten musertavaa suru voi olla ja että se on ihan OK.

3.
Muista, että kaikilla ei ole olkaa, mitä vasten nojautua. Sinun olkasi voi olla korvaamaton sillä hetkellä.


Ihan kuin surijaa loukkaavat viestit olisivat
viime kuukausina vähentyneet ja asiaa olisi alettua miettiä vähän tarkemmin. Kyllä minä olen jopa ymmärtävinäni, mistä loukkaavat viestit kumpuavat. Niillä halutaan valistaa, mutta kun ei tajuta, ettei paikka ole sopiva.

Oma
Viltsu-kissani oli reilut 9-vuotias, kun äkillisesti sairastui vatsakalvon tulehdukseen eli FIP:iin. Perjantai-iltana 22.11.2013 huomasin, ettei kaikki ole hyvin ja sunnuntaina klo 11.30 Viltsu nukkui eläinlääkärillä sylissäni pois. Olin aivan poissa tolaltani ja hukassa. Suru iski niin voimakkaana, etten koskaan olisi voinut sitä kuvitella. Ilmoitin läheisilleni, etten halua tavata ketään, koska tunsin hajoavani tuhanteen palaan, jos kohtaan ihmisiä tai puhun asiasta.


Marittan kuva oman Viltsu-kissan muistoksi


En ollut silloin vielä koukuttunut
Facebookiin, mutta niinä parina päivänä, kun Viltsu sairasti, hain tukea ja tietoa Kotkan eläinsuojeluyhdistyksen sivuilta. Sinne palasin myös suruni kanssa. Oma onneni oli kohdata vain ymmärrystä ja myötätuntua, josta olen niille ihmisille ikuisesti kiitollinen. He kannattelivat minua suurimman suruni yli. Lisäksi jostain kumman syystä olin aiemmin perustanut Poisnukkuneiden kissojen muistosivun. Omana osuutenani oli tarkoitus auttaa muita surussa tekemällä kauniita muistokuvia heidän poisnukkuneistaan. En osannut arvata, että niin pian tarvitsin sitä itse.

Kun myöhemmin liityin näihin
Facebookin isoihin kissaryhmiin, oli suuri järkytys huomata, kuinka ihmiset suhtautuivat kissansa menettäneiden suruun, jos kissa ei kuollut sivustoilla määriteltyjen hyväksyttävien normien mukaisesti. Tämä sai minut sitten miettimään tätä asiaa syvemmin ja taistelemaan ilmiötä vastaan ja muutenkin pyrkimään auttamaan kissoja ja heidän omistajiaan sosiaalisen median keinoin.

Pikku hiljaa vien missiotani eteenpäin, että suru, myös suru eläimestä, on arvokas tunne. Se liikuttaa meitä kaikkia ja sitä tulee kunnioittaa. Suru on surtava pois, ja me voimme auttaa siinä hyvin pienillä teoilla, muutamalla sanalla tai sillä sydämellä, joka kertoo välittämisestä. Maailma on täynnä niitä ei-eläinihmisiä, jotka eivät vaan pysty ymmärtämään, miksi joku ihminen suree ”pelkkää elukkaa”. Eikö me kissaihmiset voitaisi vaan surra rinnalla ja jättää faktat, valistamiset ja ohjaamiset toiseen kertaan?




Kirjoittaja Maritta Arvilommi toimii ylläpitäjänä kolmessa Facebookin kissaryhmässä. Hän on myös Hylätyt-, Kadonneet- ja Kotia etsivät kissat -sivuston perustaja ja ylläpitäjä. Näistä ryhmistä joutuvat ulos ilman varoitusta ne henkilöt, jotka eivät ymmärrä tai välitä kunnioittaa surijaa.

Marittalla itsellään on 3 kissaa. Vanhin on hieman sairasteleva 13-vuotias Ossi. Kohta 3 vuotta täyttävä Sohwi tuli melko pian Viltsun kuoleman jälkeen. ”Sohwi oli suurena apuna Ossille ja minulle päästä pois sieltä surun alholta, jossa saattoi vain itkeä ja kaivata.” Hännänhuippuna on Maukka 1,5 vuotta.


Marittan kissat Sohwi, Maukka ja Ossi.


Kissoista ja auttamisesta on Viltsun kuoleman myötä tullut
Marittalle mieleinen harrastus, joka nielee aikaa, mutta myös antaa paljon. ”Siitä kai on kiittäminen Viltsua ja niitä ihmisiä, jotka tarjosivat tassuaan ilman arvostelua ja tuomitsemista.”

 

Lue myös:

* Psykoterapeutti lemmikkinsä menettäneelle: ”Kaikki puhuminen auttaa ja puhua pitääkin”

* 10 kysymystä ja vastausta kissojen vanhuudesta


* Lemmikkien hautaustuotteissa korostuvat esteettisyys ja ekologisuus

 

Kommentit  
0 # Helmi 21.09.2017 00:28
Jos surupostaus ei ole sopiva paikka todeta, että näinhän ulkoilevan kissan voi käydä - se voi jäädä auton alle, joutua pedon suuhun tms. mikä paikka on? Vai onko sivullisten katsottava sivusta kun kissan elämä toisensa jälkeen päättyy liian varhain? Kun kukaan ei puutu..

Suru on kurja juttu - minä tiedän - mutta ei multa ymmärrystä heru jos se on itse aiheutettua.
Vastaa | Ilmoita ylläpidolle
0 # Ritva Nevala 21.09.2017 13:05
Olen monesta joutunut kuoleman kautta luopumaan ja suru ei hellitä vieläkään.Sokeritauti on vienyt kolme kissaa,viimeinen kuoli muutama vuosi sitten 16 vuotiaana.
hoidin sen hautaan asti.Päätin silloin että en ota kissaa mutta arvatkaa vaan otinko? Tietysti otin kun en osaa olla ilman.Otin jopa kaksi,nyt ei ole jäljellä kuin yksi ja siitä kun aika jättää en tiedä miten selviän.
Vastaa | Ilmoita ylläpidolle
0 # katja 04.11.2017 20:53
hei ite menetin rakkaan kissan oliverin yhteistä aikaa vaan oli 4v 2.8-13-7.8-17 sai jonkun kohtauksen ikävä kova oli niin iloinen kissa suru on kova
Vastaa | Ilmoita ylläpidolle
Lisää kommentti

Ota yhteyttä, kehrää tai sähise: Palautetta, kas tai suoraan sähköpostilla info(miuku)kissakas.fi
Copyright © Kissakas, ellei toisin mainita