Pieni ja pippurinen kissani kuoli, kun kuopukseni oli kolmeviikkoinen. Synnytyssairaalasta palatessani minua odotti takapäätään raahaava munuaisvaivoista kärsivä pitkäaikaisin perheenjäseneni. Olimme kulkeneet yhdessä pitkän matkan sinkkuajoista lapsiperheen vilskeeseen. Koin samaan aikaan yletöntä iloa uudesta perheenjäsenestä ja loputonta kaipausta sitä toista, menetettyä kohtaan.
Kevät on Helsingin eläinsuojeluyhdistys HESYllä aikaa, jolloin eläintilamme alkavat täyttyä kodittomista kissoista muutaman kuukauden hiljaiselon jälkeen. Ruuhkahuippu koittaa kesällä ja jatkuu pitkälle syksyyn. Näin on ollut vuosikausia. Uskoisin, että muiden paikkakuntien eläinsuojeluyhdistysten ja löytöeläintalojen vuodenkierto on samanlainen. On surullista, että tilanne ei ole vuosien aikana paljon parantunut.
Olen aina ollut koiraihminen, tai olin vuoteen 2010 asti. Silloin elämääni tassutteli Neiti Ylppö. Koiraihminen ehkä siksi, että lapsena olin todella allerginen kissoille ja vierailu cornish rex -kasvattajatädilläni sai jo ulko-ovella nenän tukkoon ja silmät vuotamaan. Allergia varmistettiin vielä allergiatestillä ja näin oli mustaa valkoisella. Meni vuosia, etten juurikaan ollut tekemisissä kissojen kanssa, eikä allergia siten päässyt vaivaamaan.
Coenin veljesten uusin elokuva, Inside Llewyn Davis, pyörii paraikaa ohjelmistossa. Elokuvan päähenkilö on nuori folk-laulaja, Llewyn Davis, joka 1960-luvun Yhdysvalloissa yrittää saada elantonsa laulamalla. Hän kulkee päämäärättömästi pitkin New Yorkin katuja ja studioita, tukipaikkanaan hyväsydämisten ystävien asunnot ja tuttavan baari.
Kolmen kookkaan kollin taloudessa kevät ei pääse hiipimään paikalle aivan yllättäen. Vaikka leikatut kisumisut eivät keväthuumasta täysin sekaisin menekään, muutoksen kyllä huomaa. Linnuille käkätetään ikkunalaudoilla, ulko-ovella mangutaan aina silloin kun ei manguta ruokakaapin ovella ja auringonvalon luomiin lämpimiin spotteihin rakastutaan ikihyviksi. Karvoja ei välttämättä lähde enemmän, mutta niitä ainakin näkee enemmän.